Imelä kääpä – syitä ja selityksiä

Olen viime aikoina harjoittanut itsereflektiota. En tietenkään vapaaehtoisesti, vaan perustuen läheisen ihmisen tarpeeseen ymmärtää minua paremmin. Suhteemme kipupisteeksi kehittyi tilanne, jossa kutsuin Juha Sipilää Twitterissä imeläksi kääväksi. Läheiseni mielestä kyseinen ilmaisu on alatyylistä nimittelyä ja alentaa Juha Sipilän ihmisarvoa. Hän on tietenkin omalla tavallaan oikeassa. Olen kuitenkin tehnyt parhaani selittääkseni, että pääministeri ei ole mielestäni ensisijaisesti oikeutettu ihmisarvoon, mutta näkemykseni ei ole saanut aikaan villejä suosionosoituksia. Siksi olen joutunut arvioimaan tarkemmin motiivejani, toimintatapojani sekä päämääriäni.

Lähtökohta tietenkin on, etten aio muuttaa mitään. En kerro tässä sen enempää tunteistani Juha Sipilää kohtaan, sillä ne ovat sivuseikka. Paitsi tietenkin sen verran, että nykyinen pääministerimme on pahinta mitä maallemme on tapahtunut sotien jälkeen, ja toivon että hänet tullaan vielä joskus tuomitsemaan teoistaan oikeuden edessä. Aluksi kirjoitin tähän pitkän selostuksen Suomen poliittisesta tilanteesta, mutta nyt tarkoitukseni ei ole julistaa, vaan selittää miksi minä otan kantaa ja nimittelen poliitikkoja sosiaalisessa mediassa.

Olen kirjoittanut aiemmin hyvän käytöksen merkityksestä antirasistisessa toiminnassa. Samat perustelut sopivat mielestäni pitkälti kaikkeen aktivismiin. Yhteiskunnassamme on kyse vallasta ja valtasuhteista. Se kenellä on valta, kirjoittaa myös säännöt. Ja kun valta kirjoittaa säännöt, niiden tarkoituksena on säilyttää valta heillä kenellä se on. Tästä näkökulmasta katsottuna ”hyvä käytös” on yhtä kuin auktoriteettien kunnioittaminen. Vielä muutama vuosikymmen sitten sitä opetettiin lapsille väkivalloin, sekä kotona, että koulussa. Hyvä käytös oli kohteliaisuutta, mutta ennen kaikkea kuuliaisuutta, myös asiatonta vallankäyttöä kohtaan.

Minä en halua olla kuuliainen kohdatessani vääryyttä. Ja vääryyttä on ilmassa, kun katsoo yhteiskuntamme tilaa ja lukee ilmastoraportteja. Minusta tuntuu, että jos olen nyt kuuliainen, sävyisä ja korrekti, mikään ei tule muuttumaan. Antirasistisissa ryhmissä on monesti vedottu Martin Luther Kingin ja Nelson Mandelan esimerkkiin rauhanomaisina muutoksentekijöinä. Yhtään heidän panostaan ja retorisia taitojaan väheksymättä on silloin tällöin kuitenkin pakko muistuttaa, että kyseisten herrojen hienoja puheita oli edeltänyt sekä Amerikassa, että Etelä-Afrikassa, vuosikymmeniä kestänyt mustan väestön vastarinta, joka oli vaatinut lukuisia ihmishenkiä ja ajanut maat lähes sisällissodan partaalle. Muutos ei syntynyt puheista, vaan siitä että puheiden takana oli neuvotteluvoimaa. Eikä se neuvotteluvoima käyttäytynyt hyvin.

En tarkoita, että haluaisin ajaa maamme sisällissodan partaalle. Pidän rauhallisesta yhteiskunnastamme, jossa tällaisen valkoisen, harvoin yöelämässä liikkuvan miehen ei tarvitse pelätä järjestäytynyttä väkivaltaa. Muutoksen tarve on silti ilmeinen. Ihmisryhmiä arvojärjestykseen asettava politiikka on levinnyt laajalle ja siihen perustuu myös oman hallituksemme politiikka. Markkinat ovat syrjäyttäneet ihmisen. Politiikka ei ole enää yhteisten asioidemme hoitoa, vaan markkinoiden imetystä, röyhtäytystä ja vaipan vaihtoa. Markkinat ovat kuin se kauhuelokuvien suloinen vauva, joka kiipeää yöllä pinnasängystään, hakee keittiöstä veitsen, tekee ehkä pari tanssahtavaa pyörähdystä John Travoltan ja Pulp Fictionin tyyliin, kontaten sitten ilkästi hymyillen makuuhuoneeseen jossa murhaa vanhempansa. Ilmastonmuutos on se kohta jossa vauva konttaa makuuhuoneeseen. Jos vauvaa ei viedä pian manaajalle, alkaa veri lentää.

Läheiseni on kysynyt minulta, muuttaako sosiaalisessa mediassa öyhöttäminen maailmaa. En tiedä, mutta sosiaalisen median öyhötyksellä valitaan kuitenkin hallituksia ja supervaltojen presidenttejä. Voin sulkea tietokoneen, luopua puhelimestani ja tuijottaa aallokkoa merenrannassa, mutta silti some jatkaa elämäänsä ohjaten myös minun tulevaisuuttani. Sosiaalinen media on fakta, se ei häviä, vaikka minä häviäisin sieltä. Tiedän nolaavani siellä itseni usein. Yksi läheiseni pyysi minua aikanaan poistamaan sukulaisuussuhteestamme kertovan tiedon facebookista. Silti, näen somen yhtä tärkeänä kuin äänestämisen: Yksi ääni ei vielä muuta mitään, mutta kun ääniä alkaa kertyä, muutos tapahtuu vääjäämättä. Eikä minua enää pelota itseni nolaaminen. Tärkeintä on se, että uskaltaa.

Kun kutsuin Juha Sipilää imeläksi kääväksi, en ottanut kantaa Juha Sipilän ihmisyyteen. Juha Sipilä on minulle ensisijaisesti pääministeri joka käyttää maassamme suurinta lain suomaa valtaa. Pääministeri on käyttänyt mielestäni valtaansa väärin ja johtanut hallitusta ja myös eduskuntaa päätöksiin, jotka eivät ole kunnioittaneet kaikkien lainkäytön piiriin kuuluvien ihmisten ihmisarvoa. Kun arvostelen pääministeriä tästä, hänellä ei voi olla oikeutta paeta kovia päätöksiään oman ihmisyytensä taakse. Ihmisiä eriarvoistava politiikka herättää vääryyttä huutavia tunteita. Miksi minun pitäisi olla kuuliainen ja kohtelias, kun valtakaan ei sitä tee? Hallitus tarjoaa keppiä kuin kansakoulunopettaja muutama vuosikymmen sitten ja kansalaisen pitäisi ojentaa sormensa kiltisti hakattavaksi? Miksi minun pitäisi suojella valtaa käyttäytymällä hyvin?

Onneksi en ole poliitikko. Asioiden muuttamiseen politiikan huipulla tarvitaan harkintaa, viileyttä ja hyvää pokerinaamaa. Olen tavallinen ihminen ja maltillisesti luettu kirjoittaja, enkä elättele suuruusharhoja omasta vaikutusvallastani. Silti koen roolini tärkeäksi. Olen yksi hento kuiskaus, joka yhdistyessään muihin kuiskauksiin, muuttuu neuvotteluvoimaksi heille, jotka muuttavat asioita vallan keskiössä. Yksikään poliitikko ei ole mitään ilman ihmisiä takanaan. Mielestäni tämän joukon ei tarvitse käyttäytyä hyvin, vaan niin että omia arvojani puolustavat päättäjät saavat siitä joukkovoimasta mahdollisimman paljon lihaa luidensa ympärille. Jos mölyni leventää edes hitusen haluamiani hartioita, olen onnistunut.

Mutta, koska kirjoituksessa on kyse itsereflektiosta, pitää kysyä että mitä saan tästä kaikesta itselleni? Ovatko motiivini niin puhtaat, että puhun mitä sattuu vain pelastaakseni maailman? Ei, en ole niin hyvä ihminen. Parhaimmillani kirjoitan mielestäni ihan helvetin hyvin. Hyvinä päivinä löydän näkökulmia, joita kukaan muu ei ole vielä nähnyt. Ja sitten on niitä päiviä, kun kutsun Juha Sipilää imeläksi kääväksi. Aatteellisten syiden lisäksi haluan myös huomiota, ehkä myös vähän itselleni, mutta ennen kaikkea kirjotuksilleni. Suhtaudun sanoihin intohimoisesti, mutta valitettavasti elämä on mennyt kohdallani niin, että sanat ovat saaneet väistyä, kun vaakakupissa on ollut säännöllinen kuukausipalkka. Olen jo jonkin aikaa pyrkinyt muuttamaan tilannetta ja antamaan sanoille tilaa, sillä loppujen lopuksi ihmisen pitää tehdä sitä mitä pohjimmiltaan haluaa. En tiedä vielä mihin tämä tie johtaa; jos uskon elämäntaito-oppaita niin tietenkin kaikkeen hyvään ja satumaisiin rikkauksiin.

Mutta, sinä läheiseni, jonka nimeä en tässä mainitse. Joudun tuottamaan sinulle pettymyksen. Niin kuin alussa sanoin, lähtökohta on se etten tule muuttamaan mitään, mikä tietenkin syö välittömästi kaiken pohjan itsereflektoinnilta, mutta toivottavasti sain avattua motiivejani edes hiukan ymmärrettäviksi. Minulla on tehtävä, mutta myös narsistisia vaikuttimia. Jo mainitsemieni lisäksi saan nautintoa osuvista onelinereista sekä rakastan vuorovaikutuksellista ja tasavertaista vittuilua. Sosiaalisen median mittakaavassa en ole kovin erityinen, mutta silti persoonani ja roolini siellä poikkeavat varmasti hurmaavasta rakastettavuudestani tosielämässä; tästä huolimatta ne ovat ihan varmasti aito osa minua.

En siis aio peruutella sanoissani. Pyydän anteeksi silloin kun on tarvetta. Kutsun Juha Sipilää edelleen imeläksi kääväksi, mutta toivon että ymmärrät hiukan paremmin miksi teen niin.

 

 

 

Mainokset

Tarinoita häpeästä: Minä ja Sarasvuo

Olen ollut elämässäni joskus epätoivoinen. Lapsuuteni, jonka taakse en voi tietenkään enää paeta, oli haasteita täynnä: Pienen savolaispojan elämä oli tehty mm. viinasta, arvaamattomuudesta ja arvottomuudesta. Jos yritän kuvata sitä miltä minusta tuntui tuolloin, se onnistuu parhaiten Psycho -elokuvan kuuluisan suihkukohtauksen avulla. Unohtakaa kirkuva nainen sekä murhatöitä tekevä veitsi ja keskittykää musiikkiin. Kuunnelkaa korkealta soitettuja jousia. Ne viestivät vaaraa, kauhua ja järjettömyyttä. Siltä minusta tuntui lähes koko lapsuuteni ajan ja vielä kauan sen jälkeenkin. Jos elämä tarjoilee edelleen kohtuutonta stressiä, mantelitumakkeeni lipsauttaa herkästi jälleen saman levyn päälle.

Olen siis ollut joskus epätoivoinen. Parikymppisenä olin niin rikki etten nähnyt itseäni peilistä. Olin täysin varma, etten tule ikinä elämään 30-vuotiaaksi. Kun jokin aika sitten psykologi Maaret Kallio laittoi alulle #olisinpatiennyt some-kampanjan, jossa jokaisella oli mahdollisuus kertoa nuorelle minälleen kaiken menevän loppujen lopuksi hyvin, minun versioni olisi ollut ehkä tällainen: #olisinpatiennyt eläväni yli 30-vuotiaaksi, niin olisin suorittanut lukion toisen luokan kesällä minulle annetut ruotsin ehdot. Ja käynyt ehkä koulussa muutenkin kuin syömässä.

Etenkin 25-30 -vuotiaana olin erityisen epätoivoinen. Yritin rakentaa peilikuvaani ja selvitä, sekä elää tavallista arkea aloittelevana hoitajana ja surkeana poikaystävänä. Olin kuin käänteinen supersankari, joka yritti esittää päivisin normaalia ihmistä, mutta kahlasi yöt kaulaa myöten paskalta ja kuolemalta löyhkäävissä viemäreissä. Etsin pelastusta, ja ajoittain myös kadotusta, ja olin valmis tarttumaan jokaiseen oljenkorteen. Anelin apua Jumalalta ja jopa Hänen esimieheltään Jari Sarasvuolta.

Jumala ei reagoinut avunpyyntöihini mitenkään, ja olen edelleen liian skeptinen etsiäkseni hänen minulle mahdollisesti lähettämiään merkkejä. 5 -vuotias poikani kysyi minulta jokin aika sitten että mikä on Jeesuksen puhelinnumero? Sanoin, että Jeesuksella ei taida olla puhelinta, jota poikani oli vaikea hyväksyä. -Miten on mahdollista että Jeesuksella ei ole puhelinta, hän ihmetteli useaan kertaan. Mietimme sitä yhdessä jonkin aikaa ja asia on edelleen auki, joten jos jollakin on antaa pojalleni Jeesuksen numero, sen voi lähettää minulle vaikka privana. Mutta, mikä tärkeämpää, vaikka Taivaasta ei soitettu minulle, niin Jari Sarasvuo soitti.

Olin lukenut lehdestä, että Jari Sarasvuon yritys auttoi eteenpäin lahjakkaita kirjoittajia, sekä muuten vaan elämässään rämpiviä nuoria (en ole kovinkaan montaa vuotta Sarasvuota nuorempi, joten tämä yksityiskohta tuntuu erityisen nolostuttavalta). Olin tuolloin voittanut erään kirjoituskilpailun ja suolsin sisuksistani märkiviä runoja sekä ummehtuneita novelleja, jotka eivät mahtuneet juuri silloin kustantajien kustannusohjemiin. Olin tuskainen, haaveilin kirjailijan urasta, hoidin itsekin avuntarpeessa vakavasti sairaita ihmisiä ja vietin vapaa-aikani punavuorelaisissa baareissa; tuntui siis luonnolliselta lähestyä Jari Sarasvuota pitkällä tekstillä itsestäni, elämästäni ja pelastuksen tarpeestani.

Kun Jari Sarasvuo soitti, hän antoi minulle lähettämästäni ainekirjoituksesta kiitettävän arvosanan. Osasin kuulemma poikkeuksellisella tavalla havainnoida elämää ja tutkia itseäni. Se oli täydellinen kliimaksi! Tähtihetki, josta ei tietenkään voinut seurata kuin… no, antikliimaksi, eli Jari Sarasvuon puolen tunnin (onneksi ilmainen) luento siitä, kuinka tärkeää on halu rikastua. Kirjoitin tähän alle ensin lyhyen näytteen minun ja Sarasvuon välisestä dialogista, mutta se alkoi tuntua epäreilulta. Tyylilaji muistutti lähinnä isän ja nahjusmaisen pojan keskustelua siitä, kuinka pyrkiä elämässä eteenpäin.

Mutta se oli sitten sen pituinen se. Sarasvuon puhelu sekä lämmitti, että vitutti minua jonkin aikaa, mutta eniten tunsin sen johdosta kuumottavaa häpeää. Olin alentunut kirjoittamaan julkisuuden henkilölle, enkä tosiaankaan odottanut tämän reagoivan siihen mitenkään. Koin nöyryytyksen olleen täydellinen ja päätin, etten kerro asiasta koskaan kenellekään ainakaan sellaisenaan. Ja koska naiset, alkoholi, Jumala, eikä edes Sarasvuo, kyenneet pelastamaan minua, jouduin tekemään sen lopulta itse. Ja vieläpä moneen kertaan.

Olen ollut siis elämässäni ajoittain epätoivoinen. Kaikesta huolimatta elän nyt vaihetta jossa tarinat kuplivat sisälläni, ja sitä mukaa kun päästän niitä ulos, myös lapsesta asti sisälläni asunut häpeä hellittää otettaan. Ihmisyyteen kuuluu monenlaisia puolia, emmekä kestä aina nähdä niitä, mutta häpeän suhteen ihmisen tulisi olla tarkkana; jos sen antaa rakentaa sisälleen pysyvän kodin, kaikki voimat menevät takuulla vaativan vieraan huushollaamiseen. Minä hoidin vierastani vuosikymmeniä.

En väitä, että Jari Sarasvuolle kirjoittaminen olisi häpeällisin tekoni tässä elämässä. Epätoivo ajaa ihmisen joskus epätoivoisiin päätöksiin, mutta asioitaan voi yrittää ratkoa myös paljon ikävämmin tavoin. Kirjoitin yllä olevan tekstin jo aiemmin ja ajattelin etten julkaise sitä häpeällisyytensä vuoksi koskaan. Menneellä viikolla erästä läheistäni kuitenkin kosketti nuoren ihmisen itsemurha ja sen jälkeen olemme keskustelleet häpeästä, näköalattomuudesta ja niiden vaikutuksesta viimeiseen erheeseen. Häpeä, se kavala käärme, on niin monen tragedian takana, vaikka maailmassa olisi valtavan paljon suurempia ja myös ihanampia asioita kohdattavana.

Mitä tulee Jari Sarasvuohon, en usko hänen muistavan minua. Vaikka hän on tarinan keskiössä, kirjoitus ei kuitenkaan kerro Sarasvuosta. Puhelusta välillämme on aikaa jo lähes kaksi vuosikymmentä ja elämä on muokannut varmasti meitä kumpaakin. Vaikka olen suhteellisen harvoista asioista samaa mieltä Sarasvuon kanssa, tunnen häntä kohtaan edelleen suurta sympatiaa, jos toki myös ärtymystä, varsinkin Twitterissä. Kun mietin, miksi kirjoitin juuri tämän tekstin, lähestytään jälleen epämukavuusaluetta: Kyllä, haluan vapautua häpeän taakasta, tarina kerrallaan, mutta varmaankin kertoa myös jotain Jari Sarasvuolle. Tai ainakin saada tekstilleni enemmän lukijoita laittamalla hänen nimensä otsikkoon. En tiedä. Ehkä soittelemme vielä Jarin kanssa joskus.

……..

Oman blogini aihepiirit muuttuvat jatkossa aiempaa henkilökohtaisemmaksi, koska koen että minulla on jotain erityistä sanottavaa ihmisenä olemisesta. Blogi Kansan Uutisissa on tauolla, sillä olen korviani myöten täynnä politiikan aiheuttamaa turhautumista, ja sen toistaminen yhä uudelleen ja uudelleen tuntuu äärimmäisen lamauttavalta. Politiikan todellisuus on myös muuttunut siinä määrin tarua ihmeellisemmäksi, että satiirista on tullut lähes tavalliseen lehtiartikkeliin verrattava uutinen. Tänä päivänä ei enää tarvita narreja; herrat hoitavat ne tehtävät paljon paremmin itse.

 

Kerran Kesärannassa

-Nyt Virtanen menet sinne takakonttiin, siittä ei enää neuvotella.

-Tiedätkö sinä Juha paljonko tämä puku maksoi? Ja nyt sinä laitat minut ahtaaseen konttiin. Katso nyt, siellä on joku rasvainen tunkki levällään ja paskaista trasselia pitkin poikin.

-Ihan sama, mutta sinä et voi poistua tuosta portista naama näkyvillä. Siellä on Parkkonen ja muut kyttäämässä taas skuuppia, eikä sitä niille anneta, se on varma.

-Mutta kato nyt, minulla on aurinkolasit ja lippahattu. Ei minua kukaan tunnista.

-Sinun lippalakkisi on punainen ja siinä lukee Make America Great Again. Kukaan ei astu ministerikyytiin tuossa hatussa. Nyt sinne konttiin ja äkkiä!

-Se on Timon hattu. Se sopii meille kummallekin…

-Nyt on jo kiire, minun pitää vielä ehtiä tekemään omatkin harhautukset.

-Voi vittu, mulla on vielä ahtaanpaikan kammokin. Eikö tätä nyt voisi hoitaa jotenkin muuten? Te voisitte kääriä mut mattoon ja laittaa sen takapenkille poikittain?

-Mitä sinä nyt selität? Ala mennä sinne konttiin nyt, tässä alkaa mennä hermot rauhalliseltakin mieheltä.

-Meen vaikka jätesäkkiin, kuhan ei tarvii mennä konttiin.

– Hei, te siellä! Laittakaa tämä Virtanen konttiin ja viekää se vittuun täältä. Voimakeinoja saa myös käyttää.

-Hei, Juha, kyllä me saadaan sovittua tämä…

-No niin, nyt sinne konttiin olkaa hyvä. Avitetaanpas vähän. Tuosta noin. Ja tuosta. Ja…

-Hyvä. Ja nyt ajatte ihan tavalliseen malliin pois täältä, niin minäkin pääsen lähtemään kohti Naantalia.

-Kyllä, herra pääministeri. Mihin me viedään tämä Virtanen?

-Ihan sama, kunhan kukaan ei näe kun otatte miehen ulos.

-Kyllä herra pääministeri. Voitte luottaa meihin.

-juuuhaaaa… täällä loppuu happi…. auttakaa saatana..

-Turpa kiinni siellä Virtanen. Nyt tehdään politiikkaa. Menkääpä jo!

-Kyllä herra pääministeri.

-sipilääääääää…

Hallaween – Kauhujen maa

Hallaween –  Kauhujen maa (Suomi, 2011- ) kertoo mielipuolisen tarinan tavallisen, kaitaluisen pojan matkasta pakkomielteiseksi maahanmuuttokriitikoksi ja kansanjohtajaksi. Apokalyptinen elokuva nojaa tukevasti kauhu -genren klassikoihin ja sisältää tuhdin annoksen esteettistä haittaa, tappo- ja raiskausfantasioita, kauhistuttavia kohtaamisia, piinaavaa nieleskelyä sekä hermoja raastavaa pitkäpiimäisyyttä. Erityistä huomiota kannattaa kiinnittää pääosanesittäjän mestarilliseen roolisuoritukseen, jossa hänen kasvoillaan esiintyy sama ilme kaikissa kohtauksissa.

Juoni (Sisältää juonipaljastuksia)

Pieni poika alkaa nähdä kaikkialla maahanmuuttajia. Ne ilmestyvät pojan uniin piinaten tätä erikoisilla tavoillaan. Hiljalleen maahanmuuttajat valtaavat pojan ajatukset niin, että hänen todellisuudentajunsa katoaa ja jäljelle jää vain harhoihin perustuva pelko ja viha.

Poika kasvaa ja varttuu mieheksi ajatustensa riivaamana. Nuori mies yrittää vielä taistella ajatuksiaan vastaan ja löytääkin hetkellisen avun kirkkoslaavin mystisestä maailmasta, mutta vajoaa lopulta traagisessa kohtauksessa monikulttuurisuuden järkyttämänä pysyvään hulluuteen.

Mies alkaa viettää pitkiä aikoja virtuaalimaailmassa ja löytää sieltä samanhenkistä seuraa. Miehen erikoiset ihmisoikeusnäkemykset ja väkivaltaiset fantasiat herättävät yllättäen vastakaikua laajan, runsasta masturbointia harrastavan miesjoukon keskuudessa. Pian miestä aletaan kutsua Mestariksi.

Miehen ympärille kehittyy kultti, joka alkaa toistaa tämän ajatuksia robottimaisesti. Mestarin psykoosi leviää koko yhteiskuntaan ja saa valtaansa mm. tiedotusvälineet, sekä politiikan kaikki tasot; yhtäkkiä pienen pojan hallusinaatioista on tullut koko valtakunnan ainoa puheenaihe. Miehen seuraajat perustavat väkivaltaisia järjestöjä, partioivat kaduilla ja tekevät kemiläisestä rekkakuskista kansainvälisen rikollisorganisaation johtajan.

Miehen ajatusten valtaamana koko yhteiskunta ajautuu kaaokseen. Maahanmuuttajat vainoavat mökin mummoja ja ukkoja. Pilalle hikoilluista vuodevaatteista tulee merkittävä ympäristöongelma. Persuiksi kutsutut otukset ryömivät keskikaljabaareista julkisiin virkoihiin. Samalla Mestarin otsa kasvaa myyttisiin mittoihin.

Elokuva päättyy vaikuttavaan kohtaukseen, jossa ihmiset vaeltavat raunioituneen infrastruktuurin varjoissa zombilaumojen tavoin, Mestarin ajatuksia hokien. Muun muassa ”Olisiko jo aika puhua asioista niiden oikeilla nimillä”, sekä ”Mitkä ovat maahanmuuton todelliset kustannukset” -klassikot kietoutuvat toisiinsa ja osoittavat ahdistavasti poikaa pienestä asti vaivanneiden ajatusten traagisuuden. Loppukohtauksen päätyttyä katsojan päällimäiseksi tunteeksi jää tyhjyys ja toivottomuus.

Arvio

Annan elokuvalle kolme tähteä pääosanesittäjän vaikuttavan ja epäinhimillisen roolin täydellisestä omaksumisesta. Vaikka kauhuelokuvilta ei ole lupa odottaa realismia, arviota laskee kuitenkin tarinan mahdottomilta tuntuvat juonenkäänteet; tällaista ei voisi missään nimessä tapahtua sivistyneessä yhteiskunnassa, että jonkin yksittäisen ihmisen mielenhäiriö leviäisi infektion lailla ja muuttaisi kansalaiset bottiarmeijaksi.

Eihän?

Petos kannattaa?

Pääministeri Juha Sipilä hallituksineen on kurittanut jo lähes jokaista suomalaista. Ja myös ulkomaalaista. Työttömät on laitettu tekemään sirkustemppuja armopalojensa eteen, pienipalkkaisilta naisilta vietiin lomarahat ja lapset on jaettu kasteihin jo päiväkodeissa. Hallituksen häikäilemättömyydestä saa lisätodisteita päivittäin, kun vaan uskaltaa avata jonkin tiedonsiirtovälineen, mutta todellisen petoksen Juha Sipilä joukkioineen on tehnyt opiskelijoita kohtaan.

12670561_188278071528320_6209924749053705768_n

Ennen eduskuntavaaleja poliitikot antoivat opiskelijajärjestöille ja Suomen nuorisolle koulutuslupauksen. Kampanjassa puolueiden puheenjohtajat sitoutuivat kehittämään koulutusta; tämä sisälsi myös ajatuksen siitä, että koulutukseen ei tulla enää kohdistamaan säästötoimia. Myös opiskelijoiden opintososiaaliset etuudet luvattiin jättää rauhaan.

Vaalien jälkeen onkin tapahtunut seuraavaa: Hallitus on leikannut yliopistojen ja ammatillisten oppilaitosten rahoitusta, tuloksena opetushenkilöstön mittavat irtisanomiset ja opinnot ilman opetusta. Korkeakouluopiskelijoiden opintorahaa leikattiin merkittävästi ja opintolainan osuutta lisättiin. Yleiseen asumistukeen siirtynyt opiskelijoiden asumisen tukeminen on johtanut siihen, että kimppa-asumisesta ja pienessä asunnossa asumisesta rangaistaan. Yhteensä Sipilän hallituksen leikkaukset koulutuksesta neljän vuoden aikana lasketaan miljardeissa.

22886240_502214610134663_8938498690963657317_n

Koulutuslupaus -kampanja osoittaa vastaansanomattomasti, että poliitikkojen lupauksiin ei ole syytä luottaa. Timo Soini kiteytti asian toteamalla, että vaalipuheet ovat vaalipuheita; eli saadakseen mitä haluaa, on ihan ok valehdella päin naamaa ja vieläpä jäätyään valheesta kiinni, katsoa valehtelun uhreja kuin nuuskaräkää kengänpohjassa. Silti, juuri tänään, Ylen puoluekannatusgallup kertoo Kokoomuksen voittokulusta ja Keskustan kannatuksen kasvusta.

Petos siis kannattaa, mutta mitä ovat petoksen uhrit tehneet? Entisenä opiskelija-aktiivina mielessä ovat lukuisat mielenosoitukset ja kampanjat opiskelijoiden tukemisen ja terveydenhuollon puolesta. Onko joku todistanut jossain hiljattain opiskelijoiden mielenilmauksia? Onko opiskelijajärjestöistä tullut sisäsiistejä kannanottoautomaatteja, joissa politikoidaan vain konttorin seinien sisäpuolella? Ammattiyhdistysliike on ainakin syönyt eväänsä ja odottaa selällään maaten Juha -sedältä rapsutuksia. Tästä kertoo Akavan Sture Fjäderin surullinen twiitti viime helmikuussa.

Näyttökuva (168)

Opiskelijoita on ollut perinteisesti helppo riistää, sillä opiskelijat eivät ole yhtenäinen ryhmä. Lisäksi opiskeluaika on yleensä lyhyt ja väliaikainen askel elämässä, jonka graavitkin köyhyyskokemukset muuttuvat usein ajan kuluessa kultaisiksi muistoiksi. Hallituksen petos opiskelijoita kohtaan ei tarkoita kuitenkaan pelkkää nostalgista tonnikala-nuudeli -kuuria, vaan sillä on huomattavasti laajemmat vaikutukset: Se on petos hyvinvointivaltion tulevaisuutta kohtaan. Hallituksen visiona on varmistaa, että maassamme riittää tulevaisuudessa kouluttamatonta ja vähään tyytyvää halpatyövoimaa.

Koulutuslupaus -kampanja onnistui kuitenkin yhdessä asiassa: Se dokumentoi poliitikkojen lupaukset ja osoitti väkevästi puheiden ja tekojen välisen ristiriidan. Kampanja antoi välineet hallituksen petoksen paljastamiseen ja kasvot valehtelijoille. Opiskelijajärjestöjen ja hallituksen politiikkaa vastustavien on pidettävä huoli, että nämä kuvat ja lupaukset pysyvät esillä, eivätkä pyyhkiydy kansan muistista ennen seuraavia vaaleja. Näytetään, että vaalipuheet eivät voi olla vain vaalipuheita. Näytetään, että petos ei kannata.

 

 

Isänmaallista globalismia

Mistä on huonosti koulutettu nuori tehty? Huonoista vanhemmista, viinasta ja pillereistä, pilvestä, punaisesta härästä ja liimasta, niistä on huonosti koulutettu nuori tehty? Ei, huonosti koulutettu nuori on tehty poliittisista päätöksistä, joiden vuoksi perheitä syrjäytyy, perusopetus rapautuu ja koulutus keskittyy entistä enemmän niille, joilla on siihen varaa. Poliitikkojen teoista on huonosti koulutetut nuoret tehty.

Taloustieteilijä Sixten Korkmania on haastateltu hänen uuden kirjansa Globalisaatio koetuksella tiimoilta. Aamulehdessä Korkman käy läpi maailman kipupisteet ja hänen analyysinsä vaikuttavat myös vasemmistolaisen maallikon silmissä tarkoilta. Mutta sitten kun käännetään katse kotimaahan, alkaa lukijan pulssi kiihtyä. Tekstissä pilkahtelee jo tutuksi käyneitä fraaseja… työmarkkinoiden joustamattomuus… isänmaan etu…

–Kun meille tulee haavoittuvia erityisryhmiä – ja niitä on muitakin kuin pakolaiset, esimerkiksi heikosti koulutetut nuoret – pitäisi voida poiketa normaalista työehtosopimuksesta ainakin määräajaksi. Jos vain löytyy keino, jolla maahanmuuttajia otetaan töihin ja samalla annetaan kielenopetusta sekä opetusta työn suhteen, niin kyllä se on yks hailee, mikä se palkka on. Tässä tapauksessa ay-liikkeen pitäisi ilman muuta nähdä, että kyseessä on isänmaan etu, mutta heille se on vaikea paikka, kertoo Korkman Aamulehdelle.

Isänmaan etu? Pardon my french! Ennemmin kuin keskustellaan, mitä tehdä kouluttamattomilla nuorilla, pitäisi keskustella siitä kuinka saamme nuorison koulutetuksi. Korkman sanoo artikkelissa olevansa optimisti, mutta kotimaan ongelmien suhteen hän näyttää nostavan kätensä pystyyn. Kouluttamattomista nuorista on tullut luonnonvoima, jota vastaan ei kannata enää taistella, vaan heille täytyy nyt löytää sijoituspaikka ilmais- tai halpatyövoimana yritysmaailmasta. Valitettavasti ilkeä ammattiyhdistysliike kampittaa hyvää tahtovia yrittäjiä, kun haluaa, että ihmisille maksetaan työstä palkkaa, jolla voi tulla toimeen.

Toki Korkman ehdottaa työehtosopimuksista poikkeamista vain määräaikaisena ratkaisuna, mutta maailma vaan nyt toimii niin, että väliaikaisuudesta tahtoo useasti tulla pysyvä järjestely.  Jos työnantajille annetaan yleisavain työehtosopimusten avaamiseen edes määräajaksi, he löytävät keinon määräaikojen pidentämiseen, tai niiden ketjuttamiseen. Joku voi sanoa tätä kyynisyydeksi, minä realismiksi; kun jossain avautuu mahdollisuus hyväksikäyttöön, hyväksi tullaan käyttämään.

Ja mitä tulee maahanmuuttajien työllistymiseen, suurimpana esteenä eivät varmasti ole työehtosopimukset, vaan työnantajien ennakkoluulot. Jo vierasperäiseltä kuulostavia ihmisiä ei kutsuta edes työpaikkahaastatteluihin ja siivoustehtävien suorittamiseenkin vaaditaan hyvää suomen kielen taitoa. Valitettavasti Korkmanin lausumat kotimaan ongelmien kohdalla kuulostavat hallituksen politiikan tukemiselta ja isänmaan edun mainitseminen on kaiku Juha Sipilän karmeasta tv -puheesta Suomen kansalle.

Korkmanin monin paikoin ansiokkaasta analyysistä Aamulehti on valinnut artikkelinsa kärjeksi juuri maahanmuuttajien ja koulutettujen nuorten työehtojen heikentämisen isänmaan edun nimissä. Tämä valinta on suoraa jatkoa viime aikojen trendille mediassa, joissa työttömiä ja ammattiyhdistysliikettä yritetään saada halvaukseen johtavaan niskalenkkiin. Jos työehtosopimukset avataan työnantajien manipuloitaviksi, lopputulos tulee olemaan hyvä vain harvalle. Rahalla kun ei ole isänmaata.

Jotain kaikesta

Kun on aloittanut bloggaamisen, tuntuu että pitäisi kommentoida kaikkea. Joka päivä tapahtuu jotain, mutta toisaalta taas ei tapahdu mitään; samat uutiset pyörivät mediassa päivittäin, vain nimet, paikat ja ajat vaihtuvat. Poliitikot ovat poliitikkoja, oikeutta saavat vain harvat ja ihmisiä kuolee kuin kärpäsiä. Koska kaikesta pitäisi siis sanoa jotain, ajattelin hoitaa homman tällä kertaa ranskalaisin viivoin (jotka näköjään näyttäytyvätkin pieninä palloina).

  • Juha Sipilä on yksi helvetin sössö (edelleen).
  • Irtonainen pää pukee Matti Vanhasta.
  • Sininen tulevaisuus on auringonlaskun yhdistys.
  • Ei päivää ilman leiritystä jollekin ehdottavaa perussuomalaista.
  • Kirjailija Ossi Nymanin mielipiteitä kauhistelevat ovat heikkolahjaisia moralisteja (vrt. Ilta-Sanomien lööppi ”Helppo elämä yhteiskunnan rahoilla” vs. Juha Sipilän ura ja omaisuus).
  • Löytyykö vielä viranomaista, jota ei epäillä jostain rikoksesta?
  • Sähköposti  on liian moderni viestintäväline kepulaisille.
  • Ikä on Sauli Niinistön vahvuus isänä, sillä vanhusten unentarve on vähäisempi kuin nuoremmalla polvella.
  • Mitä hyvää Sauli Niinistö on tehnyt presidenttinä?
  • Yleisradion mediakriittistä ohjelmaa juontaa toimittaja jonka mielestä sananvapaus ei ole koskaan ollut yhtä rajattua kuin nyt, eikä ketään kiinnosta.
  • Ydinsota ei ollutkaan tänään, vaikka aurinko näyttikin siltä.

Palataan taas, kun jotain tapahtuu. Tai ei tapahdu.